keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Salamurhaajan ja lukijan pitkä matka

Haistoin pannukakkujen tuoksun ja huomasin tuumivani, ehtisinkö tappaa heidät ennen kuin he olisivat ehtineet syödä ne kaikki.

Robin Hobbin Näkijäntarun viimeinen osa, Salamurhaajan taival on trilogian parhain osa ja samalla myös lohduttomin tässä surumielisessä sarjassa.



 Fitz aloittaa matkaansa murhaamaan kaikista vihaamintaan ihmistä, mutta kuten arvata saattaa tähänkin reissuun tulee mutkia joiden takia hän päätyy kauas Vuorimaille.

Kirjan tarinan rakenne on hyvin lohdutonta syöksykierrettä onnettomuudesta ja epäonnesta toiseen kunnes tapahtuu käänne jonka jälkeen Fitzillä on enemmän seuraa ja jolloin tuki estää häntä joutuvasta ihan niin pahoihin tilanteisiin kuin aiemmin. Fitz hahmona on hankala minulle. Tavallaan hän on todella samaistuttava minulle, mutta ärsyttää kun hän on niin kohtalon armoilla oleva puuvene. Toisaalta tässä osassa kohtalon armoilla oloon annetaan selitys. Kirja ei missään nimessä ole eeppistä fantasiaa: sotien ja urotekojen sijaan tässä käydään liki koko kirja vain matkaa jonka pituus tuntui ainakin minunkin kehossani hyvin uskottavasti eläytyessä.

Kuulostaako tylsältä? Voi olla riippuen maustasi. Itsestäni se ei tuntunut tylsältä, mitä nyt vähän epätoivoiselta. Tykkäsin tässä osassa erityisesti Taidon eli kirjan toisen taikuuden muodon laajasta käytöstä erityisesti kirjan loppupuolella. Magia sarjassa onkin kovin erilaista kuin ajatellessa ensimmäiseksi magiaa tulee mieleen ja se on ollut kantava ihmetyksen ja kiinnostuksen aihe läpi trilogian.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti