lauantai 23. huhtikuuta 2016

Huikea tarina saa jatkoa - Viisaan miehen pelko Patrick Rothfussilta

"Kirjat ovat kehno korvike naisseuralle, mutta niitä on helpompi löytää."


Viisaan miehen pelko on Kuninkaansurmaajan kronikka -trilogian toinen osa ja jatkaa täten Tuulen nimi-kirjan tarinaa. Arvostelu ei sisällä suuremmin juonipaljastuksia.

Tarina jatkaa samaa kulkuaan kuin ensimmäisessä osassa eli kertoo lisää nuoren  Kvothen elämästä hänen näkökulmastaan. Tarinaa kehystää Kvothen myöhemmästä elämästä majatalossa kertovat osuudet, joissa käy ilmi kuinka Kvothe kertoo tätä tarinaa Kronikoitsijalle ja Bastille.

Taru sormusten herrasta -trilogiaa paksumpi trilogia ei ole niitä kirjoja joihin olisin uskonut tarttuvani keskellä valtavaa kiirettä, mutta silti minä tartuin ja luin kirjan viikossa. Olen kiitollinen että niin tein, sillä kirja antoi loistavaa taukoa arjesta ja sieppasi mukaansa.

Fantasia-kirjallisuus ei ole mikään yksipuolinen kenttä. Viisaan miehen pelko on korkea fantasiaa, mutta se ei ole eeppistä eli niin kutsuttua Tolkien-fantasiaa. Juoni etenee lähinnä henkilöhahmo- ja maailmankuvapainotteisesti, ja tiedän että tämän tapainen hitaampi tyyli ole kaikkien mieleen. Jos pidit ensimmäisestä kirjasta pidät luultavasti tästäkin. Mielestäni kirjan tyyliä voisi kuvata niin, että jos se olisi kirjoitettu jonkun toisen aikalaisen kulmasta se olisi täynnä suurta seikkailua, mutta Kvothen näkökulmasta se on tavallaan arkisempi, ja se ei haittaa.

Juoni etenee jotenkin niin kauniisti kudottuna, kohtalaisen simppelinä mutta silti lukiessani olin välillä käsi suun edessä ja hyvä etten hauko henkeäni, seuraavassa hetkessä melkein itken onnesta ja tunnen suurta tyytyväisyyttä tapahtuneista. Suuret seikkailut limittyvät Kvothen arjen ja alkavan seksuaalielämän kanssa mielenkiintoiseksi kudelmaksi. Kirja ei missään nimessä ole eroottinen, vaan seksi on pieni osa muun muassa eräitä kulttuurillisia keskusteluja, jotka oli mielestäni hyvin mielenkiintoisia ja tuoreita.

Erityisesti iloa tuotti tällä(kin) kertaa maailmankuvan upeus. Rothfuss ei esittele vain yhtä upeaa kulttuuria ja sen maailmaa vaan neljä, joista viimeisenä esitelty teki erityisen suuren vaikutuksen minuun, ja tuntui että Rothfuss ymmärsi jotain syvempää. Tämä tyyppi pystyy useasti siihen mihin harva kirjailija pystyy kerran.


Ainoa minua harmittava piirre kirjassa on Rothfussin toistuva tyylillinen kikkailu, jossa jotain tapahtuu mutta lukijalta jätetään jokin olennainen yksityiskohta kertomatta, ja sitten se kerrotaan esimerkiksi muutaman kappaleen päästä tai sitten seuraavan luvun alussa se yksityiskohta. Tyyli toimii joissain kohtiin, mutta viimeisessä kerrassa se häiritsi kirjaan uppoutumisen tunnetta, kun ajatteli "ei kai taas tämä kikka".

Satu Hlinovskyn suomennos etenee paljon jouheammin kuin esimerkiksi Tulen ja jään laulu-sarjan suomennokset, mutta joitain lähinnä oikoluvullisia virheitä huomasin.

Kirja oli vuoden yksi vaikuttavimmista kokemuksista ja jään malttamattomana odottamaan seuraavaa kirjaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti