perjantai 15. tammikuuta 2016

Varkaita ja värikäs maailma - Locke Lamoran Valheet

Olin jo unohtanut lupaukseni pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa kirjoista, joista luen ja yrittää lukea tänä vuonna enemmän kuin viimevuonna. Eli ei arvosteluja, koska niiden tekeminen on jotenkin rasittavampaa. Kunhan kirjoitan satunnaisen pituisen ajatelman kirjasta, jonka luin.



Vuoden ensimmäinen kokonaan luettu kirja on myös yksi niistä harvoista kirjoista joita luin vuonna 2015. Scott Lynchin esikoisromaani Locke Lamoran valheet on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoihini kuuluva kirjani. Ei se ei ole erinomainen, mutta jokseenkin iloisen tuoreen oloinen tuulahdus (veijari)fantasiakirjojen genressä: vielä enemmän kuin Patrick Rothfussin Tuulen nimi-kirjan maailma, joka sekin on mielenkiintoinen.

Oli hauskaa lukea taas tuttua kirjaa, jonka muisti olevan hyvä, mutta ei muistanut juonenkäänteitä, jolloin yllättyi iloisesti kaikesta.

Locke Lamoran valheet on ensimmäinen kirja herrasmiesroistot-kirjasarjassa. Se kertoo ristikkäin tarinaa Locke Lamora nimisen varkaan lapsuudesta ja nykyhetkestä, jossa hän on suunnittelemassa jälleen erästä nerokasta varkautta. Locke asustaa Camorrissa, jossa elää myytti Robin Hoodmaisesta Vainolaisesta, joka varastaa aatelisilta ja antaa köyhille, mutta Vainolainen itse (eli Locke) ja hänen ystävänsä tietävät mikä on oikea tilanne: aatelisilta kyllä viedään rahaa, mutta rahat pidetään itse eikä niitä edes käytetä mihinkään.

Kirjan maailma on jännittävän erilainen, sillä se sijoittuu Venetsiaa muistuttavaan Camorrin kaupunkiin, jota erilaiset alkemiset keksinnöt, hiukan mafiaa muistuttava varasverkosto sekä oma mielenkiintoinen kulttuuri värittävät. Kirja on selkeää fantasiaa, vaikka esimerkiksi haltijat loistavat poissaolollaan: velho taas kirjassa on, mutta kirja taitanee mennä matala fantasia-kategoriaan.

Pidän kovin Camorrin kulttuurista, mutta eniten olen ihastunut kirjan kieleen. Kirjassa on paljon herisyttäviä kuvauksia kuten "Harza itse oli lumenvalkeaihoinen vanha ukko, jolla oli suuret kosteat silmät; kasvojen jokainen uurre ja ryppy tuntui lipuvan hitaasti maata kohti, aivan kuin hänet olisi muovannut joku lievään humalaan ehtinyt jumala, joka painoi kuolevaista savea liian rajusti alaspäin".

Locke Lamoran valheiden heikoin kohta on ehkä hahmot: hahmot tosin itsekään eivät voivottele kun välillä tulee erilaisia eritteitä niskaan (kirjaimellisesti), mutta jos hahmojen tunteisiin pääsisi paremmin porautumaan, olisi kirja vielä erinomaisempi. Nyt ainoa tunteisiin potkun aiheuttava repliikki lieni:

"Minkälainen varas ei puolusta omaisuuttaan?"
"Sellainen jolla on elämässä parempaakin"


Jos kirja porautuisi vielä aavistuksen syvemmälle vesille siitä tulisi täydellinen. Nyt se on vain melkein sellainen.


Ja sitten jatko-osaa lukemaan englanniksi, kun nyt osaan vihdoin englantia sen verran hyvin että onnistuu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti